Ensimmäiset naistenpäivän kukkani sain v. 1981 Tass’in Suomen kirjeenvaihtajalta. Kansainvälistä naistenpäivää alettiin viettää YK:n toimesta v. 1975 naisten oikeuksien ja rauhan päivänä kaikissa jäsenmaissa. Itse en muista, että Suomessa olisi aiemmin kovinkaan innokkaasti naisia muistettu muulloin kuin äitienpäivänä ja silloinkin tietysti vain äitejä.
Venäjällä kuten monissa muissa maissa naistenpäivä on myös vapaapäivä, mutta ei meillä. Vuonna 1917 venäläiset menettivät 2 miljoonaa miestä sodalle, jonka seurauksena sotilaiden äidit ja vaimot lähtivät marssille ‘rauhan ja leivän’ puolesta juliaanisen kalenterin mukaan helmikuun viimeisenä sunnuntaina, joka meillä osuu 8. maaliskuuta. Tarkoitusperät lienevät olleet muualla kuin valtaan pyrkimisessä - Venäjän duumassa naisten edustus on edelleen alhainen. Duuman 450 edustajan paikasta naisten osuus on vain 50, hallituksessa ei yhtään.

Oheinen ote on Parlamentskaja gaseta -lehdessä nro 42, 6.3.2004 olleesta artikkelista:
“Venäjän Duuman edustajat puolestaan onnittelivat naisia Parlamentskaja gazetan sivuilla toinen toistaan runollisemmin sanakääntein. Kulttuurivaliokunnan puheenjohtajan, kuuluisan laulajan Josif Kobzonin mukaan venäläistä naista ei voi suinkaan pitää heikompana sukupuolena. Hän kertoi tuntevansa monia naisia, jotka eivät mitenkään älyllisesti tai ammatillisesti jää miehistä jälkeen. “Naisen kanssa ei saa puhua karkeasti, vaan sanat pitää valita tarkkaan, sillä nainen on äiti, sisar ja rakastettu. Normaalille ihmiselle nainen merkitsee kaikkea. On harmi, että kohteliaisuuksia on tapana lausua vain 8. maaliskuuta. Niitä tarvitaan paljon useammin. Nainen on enemmän kuin uskonto, hän on koko elämä. Onnittelen kaikkia naisia: naisen onni on hänen lastensa onni, miehensä terveys, perheensä hyvinvointi ja rakkaus kaikissa ilmenemismuodoissaan”, hehkutti Kobzon.   

Kirjoituksessa esiintyy räikeästi naisiin kohdentuva asenne väestöryhmänä, jonka merkitystä alati pohditaan ylhäältä käsin. Naiseksi syntyminen on yhtä kuin sairaus, joka näivettää ihmisarvon kehittymistä. Naiset ovat yhä ja aina vain altavastaajia, jotka miehiä koulutetumpanakin joutuvat käymään taistelua olemassaolonsa tasa-arvosta. Tietoa ja ymmärrystä on, mutta keinoja ei.  Syvällä on yhä ajattelu, että ensimmäisen lapsen olisi hyvä olla poika, vaikka uudet vanhemmat kiltisti myöntävätkin pääasiaksi lapsen terveyden. Kahden tytön äitinä tunnustan, että aikanaan itsekin poikaa haikailin.
Tuntuu oudolta, että osoittaakseen pätevyytensä naisen on muunnuttava mieheksi. Uskottavuus lunastetaan mm. raidallisella jakkupuvulla, lyhyiksi muotoilluilla hiuksilla tai miehisillä harrastuksilla. Päivi Räsänen on siitä kastista poikkeus, hän näyttää nauttivat tyttömäisistä hameista ja reilusta permanentti-luukista. Ehkäpä tässäkin tarvitsemme vahvoja tiennäyttäjiä.

Pakko vielä kommentoida Vanhasen Merjan hormonihaikailua meidän Perhe -lehdessä 3/2007.
Hänen ideansa aamupuuroon sujautettavista pienen pienistä ‘kikattavista’ hormonipisaroista saattaisivat auttaa vaihdevuosi-ikään tulevia pareja pahimman yli, eikä vihreämmän ruohon etsiminen tuntuisikaan kiinnostavalta, kun oma kulta näyttäisi vihreääkin vihreämmältä. Noin tärkeää havaintoa täytyisi ehdottomasti lähteä jalostamaan, silloinhan yhteiskunta säästäisi miljardeja, kun perheneuvoloiden henkilöstöä voitaisiin supistaa ja yksinhuoltajien tukien maksatus loppuisi sen siliän tien. Oma näkemykseni vakavasti puhuen on, että parit eroavat jo huomattavasti ennen vaihdevuosi-ikää. Suurimmassa vaaravyöhykkeessä ovat kolmekymppiset parit, joiden lapset ovat vielä pieniä. Syytä olisi ollut jo aikoja sitten hallitusvastuussa olleiden mennä neljän seinän sisälle tutkimaan, kuinka suomalaiset perheet jaksavat. Nyt, kun kaikista lapsiperheistä lähes 20 % on jo yhden huoltajan perheitä, ei enää voida vain haikailla tutkimuksen perään, sillä korjaaviinkaan toimenpiteisiin ei laman jälkeen ole ollut riittäviä resursseja.