Helsingin rautatieasemaa vastapäätä sijaitsee postin toimitiloja sekä kirjastopalvelu -yksikkö. Hyvin konstruoituja palveluja, paljon tietokoneita vapaasti käytettävissä, tasokasta palvelua peruskansalaisille. Olin perjantaina palaamassa koulutustilaisuudesta Tieteentalolta. Päätin kotiinpaluumatkalla poiketa kirjastossa, joka on mielipaikkojani kaikkialla, missä liikun. Ulkoläpötila oli plussan puolella muutamia asteita, ohut sade siveli ihoani. Tammikuu oli matkannut jo lähes puoliväliin olemassaoloaan. Kirjastoon vievän oven vasemmalla puolella, pienessä nurkkauksessa istui iätön mies, ympärillään runsas muovikassien kirjo. Harmahtava partapöheikkö kiersi hänen kasvojaan, päätään peitti moninkertainen pipomassa.

Siinä hän istui maailmanmenosta piittaamatta. Mursi leipäänsä ja joi viiniänsä. Nurkka oli hänen kotinsa juuri sillä hetkellä. Viivyin kirjastossa tunnin verran, olin jo unohtanut miehen. Astuin viihtyisästä maailmasta kadunvilinään, mielessäni kotimatka ja illan tekemiset.  Varis olit tullut tekemään miehelle seuraa, mutta mies nukkui. Tyynynään toimi pitkään palvellut, tärkeimmät kodintarvikkeet sisältävä muovikassi. Polvet koukkuun väännettyinä, kohmeiset kädet ristissä rinnan päällä hän lepäsi pitkin pituuttaan, patjanaan harmaa, rosoinen asfaltti. Varis naputteli tyytyväisenä miehen murtamia murusia. Ympärillään kuohui Helsingin hengästynyt kansanjoukko. Mies oli näkymätön näky. Tunnistamaton todellisuus. Muutaman metrin päässä miehen makuuhuoneesta seisoivat poika ja tyttö kädet toistensa ympäri kiedottuina. He näyttivät huolestuneilta, pohtivat, mitä tehdä. Niin minäkin, mutta en tehnyt mitään.