Villiruusu nukkuu nyt, mitäs muuta kuin ruususen unta. Tuulen tuivertaman puuterilumen hentoisen peiton alla sykkii odotus, kuin levoton aamu-uni. On lähestymässä iki-ihana naistenpäivä, tuo joka neljäs vuosi kukkaan puhkeava mahdollisuus luomakunnan uroille tasoittaa tietään vaikutuksen ja vallan temppeliin. Seuraavat neljä maaliskuun kahdeksatta suomen tytär haaveilee uljaasta, lupauksensa antaneesta Toivosta ja pirskottaa aamuin illoin pisaran kallista uutetta kasvoilleen säilyäkseen kauniina ja tuoreena luvattuun kosiohetkeen saakka. Vaan eipä kosijaa kuulu, ei näy.

Luonnonvarainen metsäruusu (Rosa majalis) on miehille kelpaamaton. Se on sitkeä ja piikikäs, kukinta kauneinta metsän varjossa. Ken tohtii hänet valoon kantaa, tuo villiruusu pian sairautta kantaa: 

Seuraava William Blaken runo "Sairas ruusu" kertokoon, mihin kärsimys vie:

Sairas ruusu, olet sairas ruusuiseni. Mato, jota ei näy, joka lentää yössä, kun myrsky käy. Ilovuoteesi löysi tulenpunaisen, Sinut tuhoaa tumma salarakkaus sen.