Vaikeina aikoina ihmiset turvautuvat toisiinsa. Roolivaatteet riisutaan, kunniamerkit naftaloidaan. Ihminen ryhtyy paljaaksi, hauraaksi ja haavoittuvaksi. Suurten vaatimusten edessä vaihtoehdot loppuvat, on tyydyttävä siihen, josta vielä voi ammentaa. Palkintojen jakoa ei enää odoteta, mutta silti toivo elää ja odottaa tulemistaan.

Tämän johdatuksen kirjoitin tietoisena siitä, että olemme samoilla perimän pakkopaidoilla varustetut. Olemme syvästi turmeltuneet, pesämme lianneet, mutta uskomattomalla toivolla eteenpäin potkivat.

Toivottomuus on outo lintu! Hän katselee ylhäältä runsaita ruokapöytiä, surullisia ilmeitä ja kyllästyneitä komentoja. Hänellä ei ole kotia, mutta hän asuu monien kodeissa.

Toivo on siirtynyt viereiseen pöytään. Hän kumartaa palvelijan tavoin. Hän tilaa vähäisen annoksensa ja on tyytyväinen. Toivolla on aikaa, toivolla on syli, lämpimät kädet ja vapaus.