Yksineläjän arkea ryydittävät vierailut, varsinkin lasten perheet ovat tervetulleita milloin vain. Nykyisin on kutsuttava. Nuoret perheet juoksevat ajan janalla huomaamattaan, että aikaa ei saa kiinni. Aika on pysäytettävä vaikkapa äidin tahdolla. Eilen se toimi, sain kotiini vanhemman tyttäreni Heidin perheen. Mukana seurasivat  Atte, alias 'Atso Almila', hänen miehensä, Nicolas Alexander alias 'Nikke Nakkerton', heidän lapsensa ja lapsenlapseni (tuleva tsaari,ranskalaisen isosisänsä mukaan), Nicolaksen koulukaveri, yökylään tullut Antto (muuten Heidi ja Anton äiti olivat lapsuuskavereita v. 1979-83 asuessamme samassa lähiössä) sekä saksanpaimenkoirat Randy ja Vinski. Viidenkymmenenyhden neliön kaksioni täyttyi elämästä, juuri sellaisesta, johon lapsena olin tottunut. Läheisyys, yhteys, voima ja kuuluminen - siinä myö ollaan. 

Nicolas ja Antto ovat yhdeksänvuotiaita. Nicolakselle olen kertonut tarinaa Otosta ja Eetusta viimeiset seitsemän vuotta, niihin hän ei kyllästy. Niinpä jälleen jouduin avaamaan tarinalaatikon kannen ja kukapa muukaan sieltä nousisi ensimmäisenä, kuin Otto ja Eetu. Antto kuunteli ensimmäisen kerran tarinaa verrattomista serkuksista, joille aina tapahtuu hämmästyttäviä asioita. Lopetin tarinan sanomalla, jatkuu seuraavassa numerossa, Antto totesi, milloin se ilmestyy. Oli pakko sanoa, että vasta sitten, kun tulet seuraavan kerran kylään.