Vaalikamppailu, vaalitaistelu, vaalipropaganda - kovin sotaisia ovat nuo argumentit, joita käytetään kansan tahdon kaltevalla kentällä. Kyse ei kuitenkaan sanan varsinaisessa merkityksessä liene sodasta, vaan epätoivoisesta yrityksestä löytää oikeat keinot ihmisten saamiseksi juuri oman itsensä tai sitten oman puolueensa kannattajaksi. Tähän tulokseen tulee, kun selaa lehtien sivuja tai katumainoksia, joissa jotkut suurella rahalla, toiset vaatimattomilla, mutta omaa erinomaisuuttaan korostavalla mainonnalla pyrkivät vakuuttamaan ihmisiä. Lauantaiseurassa ollut Helsingin Sanomien päätoimittaja Janne Virkkunenkin totesti vaalimainonnan lisääntyneen lehdessään 35 % edellisistä vaaleista. Jokainen ehdokkaaksi pyydetty tai omaehtoisesti asettunut elättelee loppusuoralla toivon kipinää valituksi tulemisestaan, vaikka realiteetit toista puhuisivatkin. Siksi myös markkinointia tehdään viime hetkiin asti. Markkinapaikoilla tapahtuva vaalityö on taas kuin neulan etsintää heinäsuovasta, vaikka siellä juuri pitäisi saada läheinen kosketus kansan tuntoihin. Pelkkä mainoksen käteen tunkeminen ei riitä, olisi oltava muita houkuttimia. Kansalaiset eivät ole valmiita ottamaan valtavaa mainosaineistoa kannettavakseen, etenkin kun kaikki puolueet saalistavat samoilla areenoilla. Puolueiden kärkinimet, ne jotka tunnetaan pitkältä ajalta, saattavat kyllä herättää kiinnostusta, mutta 'nimettömät' pyrkijät koetaan lähinnä kiusanhengiksi, jotka saavat sen myös tuta kansan kehonkielestä.

Miten kansa sitten päätyy tiettyyn ehdokkaaseen? Tapahtuuko valinta hetken mielijohteesta, pitkän pohdinnan ja seulonnan tuloksena, vaiko turvallisesti aina saman puolueen varmimmin läpimenevän ehdokkaan hyväksi. Haluavatko äänestäjät olla voittajan puolella tai etsiä muutosta. Vahva uskoni on, että ihmisen oma elämäntilanne sanelee, millaisiin arvoihin hän haluaa panostaa. Mutta mistä ihmeestä kansalainen voi saada selvyyden siihen, toimiiko juuri omaksi ehdokkaaksi valittu itselle tärkeiden asioiden eteenpäin viejänä. Äänestämisen on siis perustuttava luottamukseen ja riskiin.

Tällä hetkellä maassamme vallitsee kummallinen tilanne. Yleisesti tiedetään ja mediassakin ylläpidetään keskustelua kansan köyhtymisestä, lapsiköyhyydestä, asumisen kalleudesta, hoitajapulasta sairaaloissa, vanhusten heitteillejätöstä ja pätkätöistä.  Kaikki tunnistavat kansan kahtiajakautumisen tapahtuneen viimeisten neljän vuoden aikana. Siitä huolimatta keskusta ja demarit suvereenisti säilyvät suurimpina puolueina. Tämä ilmiö kertoo ristiriidasta, joka vallitsee puolueiden puheenjohtajien puheissa 'kaikkien ymmärryspolitiikasta', mutta samanaikaisesti hallitusvastuukauden valinnoista, jotka ovat kasvattaneet kansan eriarvoistumista.

Sana köyhä on tullut jäädäkseen. Leipäjonoissa ihmiset eivät enää häpeä näyttää kasvojaan. Ilmaisen ruuan hakemisesta on tullut elämän normaaliarkea. Kuitenkin samaan aikaan ylpeillään huiman talouskasvun linnakkeella. Ilmeisesti huipulta näköala on vain kauniille, vaurautta tulvivalle, aurinkoiselle kultahammasrannikolle. Harmaat betonikylät muodostavat ikävän varjon, josta olisi päästävä eroon. Mutta miten? Köyhät kuolevat nopeammin, kun heitä juoksutetaan nälkäisinä. Köyhät kuolevat nopeammin, kun syövät huonosti ja sairastuvat. Pidetään julkiset terveyspalvelut pienellä liekillä, eiköhän se karsi turhia käyntejä. Köyhät ovat köyhyytensä perineet, sellaisesta aineksesta ei koskaan tule kunnon kansalaisia. Luetteloa voisi jatkaa, mutta se tuskin on tarpeen. Jokaisen kansalaisen, jonka elämänlaatu on heikentynyt viimeisten vuosien aikana, olisi aiheellista tunnustaa tosiasiat. Olisi hyvä kyseenalaistaa poliittisten vallankäyttäjien manipulointia vaalien alla. Myöskään äänestämättä jättäminen ei pelasta. Joku sen vallan kuitenkin ottaa ja joku ne päätökset joka tapauksessa tekee. Useimmiten äänestämättä jättäneen tappioksi.